Rakas Postikortti

”Niin monta kirkasta tähteä kuin
Pohjolan taivas kantaa,
niin monta onnen toivotusta
tahdon sulle antaa.”

 

vanha_kortti

 

Tänä päivänä korttikaupassa asioivan on vaikea ymmärtää, millainen merkitys postikortilla oli 1900-luvun alun Euroopassa. Se oli ensimmäinen väline, joka toi kuvamaailman kaikkien sosiaaliluokkien ulottuville.

Kuvataide oli ollut vuosisatoja vain rikkaiden nautinto. Vasta 1800-luvun loppupuolella painotekniikka kehittyi niin, että teknisesti upeita värikuvia oli mahdollista monistaa ja ostaa edullisesti. Se oli alansa populaaritaiteen alku, jossa vain mielikuvitus oli rajana.

Ensimmäiset postikortit olivat juhlavia ja vakavia, ja kesti aikansa ennen kuin tämän uutuuden loputtomat mahdollisuudet keksittiin. Oman aikansa vei myös eri maiden postisäännösten ja tariffien saaminen vastaamaan uudenlaisen kommunikoinnin vaatimuksia.

Sen jälkeen tie olikin auki kiehtovalle huvitukselle. Sata vuotta sitten Euroopan suorastaan pelättiin hukkuvan postikortteihin! Esimerkiksi Saksassa lähetettiin tuohon aikaan noin miljardi korttia vuodessa.

 

Kaunista hupia

Sata vuotta sitten kortit saattoivat olla uskomattoman kauniita, pieniä taideteoksia. Silkkeineen, kultauksineen ja kohokuvioineen ne näyttivät enemmän lahjoilta kuin viestin välineiltä.

Myös valokuvakortit olivat suosittuja. Niitä tehtiin niin omista perheenjäsenistä kuin kuuluisuuksista. Kotikaupungin nähtävyydet, urheilutapahtumat, tekniikan saavutukset ja rantamuoti olivat hyviä aiheita. Korteissa nähtiin taidetta ja rankkaa huumoria, sikoja ja Zeppelinejä, rakastavaisia ja juoppolalleja, pornoa ja politiikkaa.

 

Uutisia

Vielä 1900-luvulle tultaessa postikortti oli verraton uutisväline, joka kuvitti nopeasti maailman tapahtumia. Se kertoi suurpaloista, maanjäristyksistä, mielenosoituksista ja junaonnettomuuksista usein jo seuraavana päivänä.

Kortteihin valokuvat tulivat aiemmin kuin sanomalehtiin. Esimerkiksi Jenny Nyström, yksi Ruotsin merkittävimmistä korttitaiteilijoista, työskenteli 1800–luvun lopulla sanomalehden uutispiirtäjänä.

 

Sota muutti kaiken

Postikorttien kulta-aika kesti kaksi vuosikymmentä, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sota pyyhki ainakin hetkeksi pahimman pinnallisuuden, paperin hinta kallistui, sanomalehtiin saatiin vihdoin valokuvia ja elokuvien alkupaloina nähtiin uutispätkiä. Korttien merkitys muuttui uudenlaisessa maailmassa.

Muutamat postikorttigenret vielä vahvistuivat. Esimerkiksi viime vuosisadan alkukymmeniltä säilyneet art nouveau- ja art deco -kortit ovat hätkähdyttävän tyylikkäitä ja taidolla tehtyjä.

Tiedonvälittäjänä postikorttia ei kuitenkaan enää tarvittu niin kuin ennen. Puhelimen käyttö yleistyi, radio välitti viihdettä ja uutisia, ja lehdet tyydyttivät kuvien nälkää. Kaikki alkoi muuttua kiihtyvällä vauhdilla.

Keski-Euroopassa toinen maailmansota melkein hävitti korttibuumin. Suomessa asia oli toisin.

 

Posti kulki

Postikortti rantautui Keski-Euroopasta Suomeen jo 1800-luvun lopulla ja saavutti suuren suosion 1900-luvun alkukymmenillä. Ensimmäiset Suomessa kulkeneet kortit olivat ulkomaisia, kuva-aiheiltaan monenkirjavia. Joulua saatettiin toivottaa kesämaisemalla ja pääsiäistä hemaisevalla naisfiguurilla.

Sanottavaa oli valtavasti, vaikka kirjoitustaito olikin vaihteleva. Tekstien sisältö kertoo paljon eri yhteiskuntaluokkien elämästä – tehtaantyttö haaveili silakoista, nuori ylioppilasneiti meren vilvoittavista tuulista.

Ei ole lainkaan liioiteltua väittää, että hieman ummehtunut korttialbumi Fanni-tädin piirongin laatikossa voi kertoa perheen ja suvun historiasta kaiken oleellisen. Sodat, muutot ja suursiivoukset ovat ehkä vaatineet veronsa, mutta johtolankoja on silti riittävästi.

Kihlaukset, häät ja hautajaiset, vaatteet, huvitukset ja kulkutaudit. Kaikesta raportoitiin sukulaisille ja ystäville tarkasti. Korteissa suorastaan lörpöteltiin. Niissä vilistävät säännöstelyn alaiset voit ja kinkut, tanssiaiset, krapulat ja kalossit, jarrumiehet, rouvat ja herra johtajat.

Postikortti oli tuon ajan tekstari, facebook ja twiitti, uusi hurmaava väline, jolla sai hämmästyttävän nopeasti yhteyden toisiin ihmisiin. Posti tuli parikin kertaa päivässä, ja siihen luotettiin. ”Kaulukset on nyt pesty, ja laitan ne tänään junaan, joka on siellä klo 19.42. Mene asemalle vastaan.” Terveisin äiti.

 

Taistelua

Meillä kortti toimi myös vahvasti poliittisena välineenä. 1900-luvun alun ahdistavina sortovuosina se oli propagandan ja hiljaisen vastarinnan tehokas ase. Kortit korostivat suomalaista kulttuuria, omaa kieltä, taiteen suuria nimiä, urheilusankareita.

Venäläistämispolitiikkaan vastattiin korteilla. Kielletyt suomalaiset postimerkit ja Akseli-Gallen-Kallelan suunnittelema surumerkki ilmestyivät pian postikorttien aiheina. Merkittävät taideteokset saivat kortteina surureunukset, ja Edvard Iston Hyökkäys-maalauksesta tehdyt kortit levittivät kuvaa Suomi-neidosta Venäjän kotkan kynsissä.

Tuon ajan kortit kertovat itsenäisyydestään kamppailevasta maasta, idealismista, toivosta ja takaiskuista. Sortovuosia ja nälkää pakenevat siirtolaiset lähettivät kotiväelle optimistisia terveisiä uusilta työmailta tai sumuisesta, suuresta Nev Yörkistä.

Korteissa kuljetaan myös koko onneton matka kansalaissodan läpi aina Hennalan vankileireille saakka. ”Pyyrän lähettämään toristuksia, koska en ole varas enkä murhamies”, lukee Hämeenlinnaan tutkintotuomarille lähetetyssä kortissa.

 

Rakas Bertel

Maailmansotien välillä maaseutu oli elinvoimaisimmillaan. Suurin osa kansasta asui maalla ja eli maasta. Elämän helpottuminen näkyy monissa viesteissä: ”Ajatteles, että Helminkin yliskamarissa on nyt viikon ollut sähkövalo.” ”Savikoskella on dynamo. Melkein kaikilla on kirkonkylällä.”

Maalaisidyllin rinnalla näkyi kuitenkin jo 1920-luvulla selkeä kaupunkilainen elämäntyyli. Korteista päätellen ruokaa, rahaa ja vaatteita läheteltiin puolin ja toisin. Rakas Bertel saa tervehdyksen kotiväeltä: ”Mamma lähettää sinulle heti kalossit ja villapaidan. Sokeria on nyt vähän, mutta pian hän leipoo leipää ja lähettää sulle.”

Ali kirjoittaa kotiin hyviä uutisia: ”Perjantaina meillä oli Historia, joka meni kuin laulaen. Maanantaina oli Kreikka, Latina ja Saksa. Jotakuinkin meni Saksakin, jonkatähden uskalsin äsken jo tilata lakin itselleni. Kepin ostin heti.”

Lapset olivat lähteneet oppikouluun kaupunkiin, toiset töihin paremman elämän toivossa.
Maalle kuitenkin palattiin lomalla ja vuoden suurina juhlapäivinä. ”Kirjoita nyt sitten, millä junalla tulet, niin on Polle asemalla vastassa.”

Kaisa postittaa ystävälleen terveisiä Alavuden parantolasta: ”Täällä on hauskaa. Täällä syödän 4 kerta päivä ja maatan se mu aika.”

Neiti Ida W. Saa kortin laivalle, Pelkian Antwerpeniin: ”Muistui tässä mieleeni se kun sanoit että sinä toisit minulle sieltä seinäkopeliinin jos viitsit vaivautua niin tarpeenhan se olis.”

Sivistyneistö avasi kiihkeästi ikkunoita Eurooppaan. Viesteissään taiteilijat ja kirjailijat ihastelivat samoja hehkuvia kukkia ja sinisiä vuoria kuin tavallinen kansa paljon myöhemmin, massaturismin vuosina.

Matkailu vilkastui myös kotimaassa elintason noustessa. Iloisia ja eläväisiä matkakortteja lähetettiin niin Hangosta kuin Terijoen legendaarisilta hiekkarannoilta. Niiden muistoja kultaavat talvisotaa edeltäneet lämpimät, aurinkoiset kesät, erityisesti vuoden 1939 ”viimeinen kesä”.

 

Täällä jossakin

Talvi- ja jatkosodan aikana kaikille suomalaisille tulivat tutuiksi sanat ”täällä jossakin”. Viestejä kirjoitettiin ennen näkemätön määrä: pelkästään jatkosodan aikana kotien ja rintaman välillä kulki 850 miljoonaa kirjettä ja korttia. Yhteyden säilyminen oli yksi sodan voittajista. Terveiset kotoa pitivät yllä taistelutahtoa, ja lyhytkin viesti rintamalta kertoi sen kaikkein tärkeimmän.

Teksteissä talvisodan juhlava idealismi ja usko oikeuden voittoon vaihtuu järkytykseen rauhan ehdoista. Jatkosodan alussa huikattiin vielä silliaamiaisesta Leningradissa, mutta sodan pitkittyessä päädyttiin turtuneeseen rauhan odotukseen.

Kortteja lukiessa näkee riipaisevasti, että suomalaiset sotilaat olivat hyvin nuoria – noin 400 000 heistä oli vain parikymmenvuotiaita. Niinpä äidille lähetetty toivomuslista saattoi olla pitkä.

Miehet olivat huolissaan naisista ja lapsista, joiden harteille oli jäänyt kotitilan hoito. Äitihyvä sai paljon vihjeitä heinän ja viljan korjaamiseen. Kotoa kirjoitettiin reippaita terveisiä isille, aviomiehille ja tuntemattomillekin sotilaille.

Korteissa etsitään Karjalasta evakuoituja sukulaisia, raportoidaan onnellisesta kotikonnuille paluusta ja taas uudesta lähdöstä. Suurista asutuskeskuksista siirtyi väkeä turvaan maalle, ja Ruotsiin lähetettiin sotaa pakoon 70 000 lasta. Kaikesta tästä voi lukea korteista ja kirjeistä – milloin hätäisistä, milloin stoalaisen tyynistä.

Korsuhuumori oli aivan oma lajinsa, ja sen iskelmän makuinen tunnelma näkyy etenkin korttien kuvapuolella. Yksi aiheen tunnetuimpia kuvittajia oli Arnold Tilgman.

 

”Säästäen kaikki käytä”

Sodan päätyttyä alkoi jälleenrakentamisen kausi. Rajan taakse oli jäänyt vahvoja maatalousalueita, monipuolista teollisuutta ja kukoistava kulttuurielämä. Kipeintä kuitenkin oli kotien menettäminen.

Suomeen luotiin lähes satatuhatta uutta tilaa siirtoväelle, rintamamiehille, sotainvalideille, sotaleskille ja -orvoille. Työ ja ahkeruus olivat kunniassa. Pulavuosina lähes kaikki tuotteet olivat säännösteltyjä. Tutuille ja sukulaisille lähetetyissä viesteissä kiiteltiin kinkuista, marjoista ja villasukista ja kyseltiin kankaita, kanttinauhoja ja nukentekotarpeita.

Kortteihin painetuissa teksteissä oli kehotuksia ”Säästäen kaikki käytä”, ”Varat työn ja taistelun lainaan”, ”Salakauppa on kansan pettämistä”, ”Romut kotirintaman suursiivoukseen”.

 

Hilettä ja klassikoita

Sota oli opettanut suomalaiset kirjoittamaan. Kun tuontikortit kuuluivat säännöstelyn piiriin, kotimainen korttikulttuuri kukoisti. Sen ehdottomasti suurin nimi oli taidemaalari ja kuvittaja Martta Wendelin (1893-1986). Hän teki 1920-luvulta lähtien yli tuhat korttioriginaalia, useita tuhansia kirjankuvituksia ja satoja lehtien kansikuvia.

Wendelin kuvasi aikansa arvomaailmaa, ihanteita ja tunnelmia – työteliästä arjen onnea. Hänen korttiensa touhukkaat lapset, kukat, enkelit , saunarannat ja joulukirkot toivat kauneutta koko kansan ulottuville. Aikana ennen televisiota ja kansainvälistä kuvatulvaa hänellä oli valtava vaikutus monien sukupolvien käsitykseen hyvästä elämästä.

Wendelinin aikalainen, taidemaalari ja rakastettu satukuvittaja Rudolf Koivu (1890-1946) ammensi samoista lähteistä, mutta toi arjen rinnalle myös balettimaisen kepeän ja siron fantasiamaailman.

Kun kortit vapautuivat säännöstelystä 1959, saivat niin Wendelin kuin Koivukin väistyä kaiken uuden, jännittävän, ulkomaisen tieltä. Joulukortit olivat yhtäkkiä täynnä keskieurooppalaisia alppimajoja, bambeja ja Jeesus-lapsia. Kultaukset ja hileet palasivat, värien käyttö muuttui. Veräjään juhannusehtoona nojaillut saapashousuinen nuorimies vaihtoi farkkuihin ja nahkapusakkaan.

Tauno Palo vai James Dean? Uusi ja vanha elämänmuoto taistelivat korteissakin vielä pitkään.

 

Kuvia riitti, sanat loppuivat

Kotimaiset värikuvat, ulkomaiset hupikortit, raamatunlauseet ja kolmiulotteiset muovikortit olivat 1960-luvun joka suuntaan hapuilevaa uutuuden hämmennystä. Kaikkea alkoi olla saatavilla, mutta graafisesta suunnittelusta ei näkynyt jälkeäkään.

Myös kotimaan matkakortit yleistyivät 1960-luvulla. Terveisiä lähetettiin niin kaupunkireissuilta kuin Sopu-teltasta sinisen järven rannalta.

1970-luvulla työpaikkojen kahvihuoneiden seiniä alkoivat koristaa viestit Rivieralta, Mallorcalta ja Kanarialta. Vesi oli lämmintä, aurinko polttavaa ja viina niin halpaa, että tarpeeksi juomalla säästyi reippaasti rahaa seuraavaankin matkaan.

Vuosisadan viime kymmeninä korttien kuva-aiheisto kasvoi räjähdysmäisesti. Esiin marssivat Muumit, Ressut ja Karviset, valokuvataiteen parhaimmisto ja filmitaivaan kirkkaimmat tähdet. Wendelin ja Koivu kaivettiin uudelleen esiin, eikä heistä ole sen jälkeen luovuttu. Suomalainen joulu on suomalainen, eikä siihen pidä sekoittaa mistelinoksia. Tilaa oli myös monelle uudelle kotimaiselle taiteilijalle.

Korttien graafinen ulkoasu sivistyi, ja teknisesti kaikki oli mahdollista. Korteista tuli kiiltäviä, preglattuja, folioituja, kullattuja, soivia ja stanssattuja. Vain sanottava loppui. Ystävyyttä ja yhteyksiä alettiin hoitaa puhelimella, faxilla, kännykällä ja lopulta netillä.

 

Muistoja meistä

Tänään maailma on täynnä tietoa ja tiedonvälitystä. Siihen ei postikorttia tarvita. Sosiaalinen media hoitaa suurenkin ystäväpiirin, ihmiset tietävät reaaliajassa, mitä on tekeillä, missä ja kenen kanssa. Nerokkaat mutta arkiset sähköiset viestimet pitävät meidät aina ajan tasalla.

Silti postikortti elää ja voi hyvin. Sillä on toinen tehtävä.

Kaiken täydellisen tekniikan keskellä se on nostalgiaa, jota voi käsin koskettaa. Kortissa ei ole kyse faktasta vaan tunteista. Parhaimmillaan se on yksinkertainen, ytimekäs, hetken tallentaja. Se on elonmerkki, tulkinta, kommentti. Se on oivallus, avoin mutta kahdenkeskinen leikki. Olin täällä, kaipasin, muistin.